The Grind

Siis miten niin pitäis olla aikaa jotain blogia päivittää, töissähän sitä ollaan!

Tai siis oltiin. Palasin Suomeen tänään ja tajusin, että blogi jäi aika huolella heitteille pian töiden alkamisen jälkeen, eikä ihme, tein pitkiä päiviä ja pitkiä viikkoja. Turisteilunkin jätin suurilta osin turisteille, kävin yhdessä sarjakuvanäyttelyssä ja viimeisenä päivänä kävelin V&A:ssa vaatetus- ja tekstiilikeskeisen kierroksen.

Lontoo on kiireinen aina. Töitä tehdään ainakin näin luovilla aloilla paljon ja myöhään: jaoimme tilat creative agencyn kanssa ja tunteja kertyi heille varmaan vielä enemmän kuin meille. Kevät on hektinen hattupuolella, kesähäät lähestyvät ja raveihin ei mennä ilman hattua. Tilaustöitä on runsaasti ja saisi toki olla lisää -- siksi on tärkeää, että mikäli pysyvää myyntitilaa ei ole, pop up -kauppoja on pitkin Lontoota ja erilaiset tilaisuudet tehdä omaa työtä näkyväksi käyttää huolella.

 

Kristallit ommellaan verkkoon käsin, tottakai. Tästä hatusta puuttuu vielä koppakuoriainen.

Työnantajani verkostot ovat laajat ja tapaan uusia ihmisiä sillä syötöllä, että parissa vuodessakaan en ole tutustunut yhtä moneen Suomessa, varsinkaan Hämeenlinnassa. Vastavalmistunut graafikko hoitaa näyttelyn aineistoja, vuokraemäntänikin on tuttu jostain ihmeellisistä itsensäkehittämisseminaareista. Pidämme hattutyöpajaa bahá'i-morsiamen polttareissa. Ammattilaisvalokuvaaja kuvaa amatöörimalleja, korjaa valoja ja ohjaa, juttelee samalla matkustamisesta. Puhun kuvaajan avustajan kanssa politiikkaa ja tuntuu että ensimmäistä kertaa täälläollessani englantini on sujuvaa. Sanavarastoni supistuu puoleen, kun avaamme näyttelyn/pop up -kaupan Essexissä ja minun täytyy yrittää myydä hattuja paikallisille rouville.

 

Näyttelyyn valmistautuminen vaatii monenlaista: joskus viimeistellään hattuja vintage-höyhenillä, joskus maalataan styroksipäitä edustuskelpoisemmiksi.

 Ihan mieletön tuurihan tässä kävi: myynti ei ehkä ole kyvyistäni paras, mutta olen saanut tehdä paljon Ihan Itse. Monesti työnantajani ojentaa minulle tukin ja materiaalin, kertoo sanalla tai parilla, mitä haluaa, ja antaa minun pitää hauskaa. Yhdessä sitten tehdään muutoksia tarvittaessa, hypetetään lopputulosta, kaikki on ihanaa. Hyvinä päivinä olen ylpeä työstäni, huonoina päivinä kehuihin haluaa vain tiuskaista please don't patronize me, mutta olenhan ammattilainen, hymyilen ja nyökkään. En yritä puhua creative agencyn tyyppien kanssa, eivätkä he minun. Käyn iltapäiväteellä suomalaisen tuttuni kanssa, joka on Lontoossa ompelijaharjoittelijana samaan aikaan. Äidinkielessä on jonkinlaista turvaa, vaikka paluu ei ole houkuttanut kertaakaan.

 

Veistoksellisuus on alaani ja olen päässyt sitä jalostamaan: tässä somistesuunnitelmia sekä pohjan päällä että pelkkä styroksipää tukena, odottamassa suunnittelijan hyväksyntää.

 Jotain tein varmaankin oikein, sillä viimeisenä päivänä keskustelimme jakson onnistumisesta ja omista tulevaisuudensuunnitelmistani, ja sain kutsun palata näihin tehtäviin milloin vain. Ehkä nyt täytyy kuitenkin valmistua ensin ja sisäistää kaikki, mikä tästä reissusta irtosi. Tekee hyvää tietää, että jonkinlainen pieni verkoston alku on tuolla lätäkön takana, jos kotimaa ei kohtele modistia ihan niinkuin toivoisi. Vallankumousta odotellessa.

Swarms

     Siitä huolimatta, että olen seikkaillut esim. Tokiossa, ihmispaljous on aina yllätys harvaan asutussa maassa suurimman osan elämästään viettäneelle. Huomaan, etten ota kuvia kovinkaan paljoa, muuten kuin ehkä ruokakauppareissuilla hiljaisina iltapäivinä, koska ihmisiä on kaikkialla ja kaikki haluavat päästä eteenpäin.

Toki ero saapumispäiväni ja viimeviikkojen turisteilun välillä on suuri: yllä Ladywell Road, hautasmaan vieressä, pääsiäissunnuntaina -- alla se ainoa suhteellisen rauhallinen, valokuvaamiseen soveltunut kadunkulma lähellä Spitalfields Marketia. Yksin Lontoossahan asuu reippaasti enemmän ihmisiä kuin koko Suomessa. Hämmentävää pienelle suohirviölle.

Muutoinhan "turistikuvani" ovat siis aina tätä luokkaa...

Learning Curve

     En osaa olla turisti. Työt alkoivat ja rytmittävät päiviäni turvallisesti, kissat pyörivät jaloissa kun palaan asunnolle. Teen välittömästi pitkiä päiviä, kevät on kaikille kiireistä aikaa. Olen selvinnyt kunnialla uudemmista metro- ja junaseikkailuistani. Studio, jossa työskentelemme, on mainostoimiston kanssa samassa huoneistossa, paljon ihmisiä koko ajan ja kaikkialla.

     En ikinä totu siihen, että olen asiakaspalvelijoille ja muille vieraille ihmisille "ma'am". Ihan kuin sukupuolitetut pronominit eivät olisi tarpeeksi.

     Tänään pidimme pop up -kauppaa Sohossa, arkkitehtitoimiston tiloissa toisessa kerroksessa. Vähintäänkin mielenkiintoinen järjestely, mutta muitakin myyjiä oli ja yllätyksekseni myös asiakkaita tuli paikalle. Lisää ihmisiä, nimiä joita en muista viiden minuutin päästä. Olen käynyt englanniksi kirjoitettuja keskusteluja lähes joka päivä jo pitkään, mutta puhuminen on yllättävän hankalaa. Sanavarastoni tuntuu rajoitetulta ja lausuminen takkuaa, mutta saan joka päivä itsestäni enemmän irti. Kohta minua ei saa hiljaiseksi.

     Kuulin jonkun puhuvan suomea puhelimeensa lounastauolla kävelyllä ollessani. Vaihdoin kadun toiselle puolelle.

Hello yes I have arrived

 Vielä pari kuukautta sitten ei ollut mitään varmuutta, että olisin täällä. Alle kuukausi sitten minulla ei ollut asuntoa tiedossa. Ei sillä, ettäkö asioilla olisi tapana itsekseen järjestyä, mutta itsepäisyydellä pääsee aika pitkälle. Tässä tapauksessa yli 1800 kilometrin päähän aloituspisteestä. Ei huonommin.

Nyt siis köllöttelen pienessä asunnossa Lontoossa, vietän pääsiäislomaani tehden ennakkotehtäviä korkeakouluhakuihin ja valmistaudun henkisesti työssäoppimisjaksoon paikallisen modistin luona. Suomen päässä päätin, että limbossa on hyvä elää: irtisanoin asuntoni ja pakkasin omaisuuteni varastoon. Minulla ei ole pienintäkään ideaa, mitä paluun ja valmistumiseni jälkeen tapahtuu, mutta siis, itsepäisyys jne.

Täytyy suositella pyhinä lentämistä -- pääsiäissunnuntai Helsinki-Vantaalla oli rauhallinen ja kaikki lähtöselvityksestä turvatarkastukseen ja aamupalasmoothien ostamiseen vei yhteensä n. puoli tuntia, kiitos jonottomuuden ja selkeän nykyteknologian. Lentonikin oli ajoissa, nousu ja lasku smootheimmat ikinä. Minulle ei maksettu tästä mainoksesta.

Lontoon päässä olikin sitten junia peruttu ja odotutin huonettani vuokraavan tyypin veljeä varmasti tupla-ajan siihen nähden, mitä saumattomalla matkustamisella olisin voinut odotuttaa. Asunto tosin on parempi kuin olisin voinut toivoa, sain opastuksen kaasuhellan käyttöön ja täällä asuvat kaksi kissaa ottivat minut heti vastaan kuin vanhemmankin toverin.

Englanti on tähän mennessä parodia itsestään. Lewisham on täynnä vanhoja tiilitaloja, ihmiset ovat ylikohteliaita, kaikki haluavat pyydellä anteeksi maansa puolesta (toki tämä lienee täysin valkoinen kokemus -- sen päivän kun näkisi, että yksikään maa pyytää anteeksi esim. kolonialismiaan, hahah), ja täällä sataa suurimman osan ajasta. Totuttelen lähiseutuun ja katson, että minulla on tuleville viikoille kaikki tarvittava. Pian täytyy tosin ottaa taas kontaktia metroihin ja juniin, mikä hieman jännittää sunnuntain seikkailun jälkeen, mutta eksyähän ei voi, kun ei muutenkaan milloinkaan tiedä, missä on.